Kiitän lämpimästi Haau:a tästä postauksesta! Innostuin itsekin selailemaan ja katselemaan adoptiovideoita. Todella kauniita, ihania ja koskettavia.

Yllätyin kuitenkin eräästä asiasta. Minä rakastan lapsia, eritoten vauvoja. Vauvat ovat niin pieniä ja suloisia ja pehmoisia. Ne killittävät suloisilla silmillään ja hymyilevät ruusunnuppusuullaan. Ne jokeltavat hauskasti ja sätkivät pienillä jaloillaan. Vauvat ovat ihania! Katsellessani adoptiovideoita ne pienet vauvelit eivät kuitenkaan herättäneet minussa juuri mitään tunteita. Kunhan katselin kivoja kuvia.

Mutta... Kun katsoin niitä pätkiä, missä vaikkapa noin 3-4v tyttö sai oman perheen, niin itkin vuolaasti ja kurkkua kuristi. Se oli jotain suurta ja kaunista ja ihmeellistä. Ihana, ihana lapsi joka on vihdoin saanut ihanan perheen. Sekä rakastava perhe, joka on pitkän odotuksen jälkeen saanut sen maailman ihanimman lapsen.

Sitten muistin yhden adoptiotarinan, jonka olen telkkarista nähnyt. Siinä 10-vuotias kiinalaistyttö toivoi perhettä itselleen. Kukaan ei kuitenkaan huolinut niin vanhaa lasta. Lastenkodissa mietittiin, ettei tyttöä voida montaa vuotta enää heillä pitää, vaan hänen täytyy lähteä jonnekin töihin. Lastenkodissa kävi joitain ulkomaisia avustustyöntekijöitä ja lapset esiintyivät heille. Esityksen jälkeen se kymmenvuotias tyttö meni yhden avustustyöntekijämiehen luo ja pyysi, että mies etsisi hänelle oman perheen. Pyyntö liikutti miestä ja kun hän palasi kotimaahan, hän yritti etsiä tytölle perhettä. Mutta perhe, jota mies ajatteli, piti tyttöä turhan vanhana. Jostain syystä perhe muutti kuitenkin mielensä ja päätti ottaa tytön. Ja kun tyttö vihdoin sai perheen ja perhe tytön, se oli niin koskettavaa, että itkin itkemästä päästyänikin.