Menkat hyökkäsivät päälle yllättävän runsaina ja todella kivuliaina. Pari päivää piti syödä särkylääkkeitä. Ainahan mulla on kivuliaat menkat olleet, mutta tämä oli kyllä luku sinänsä. Vuotokin on tosiaan niin runsasta, että kas kun ei läpi asti tule. Yöks. Aika inhottavaa. Parasta olisi, jos voisi olla hiljaa paikallaan, mutta työtkin on tehtävä ja liikkuminen aiheuttaa heti vuodon lisääntymistä.

Huomenna soittelen ultra-aikaa. Kiertopäivät 10-12 osuvat silleen hassusti, että kymppipäivä on sunnuntai, jolloin lääkäri on kiinni. Noista kahdesta muusta päivästä tiistai ei käy. Eli ainoa vaihtoehto on saada ultra sovittua viikon päähän maanantaille. Toivotaan siis parasta!

Kauhiasti jännittää, että mitä uutisia tällä kertaa... Olishan se aikamoista kuulla, että siellä olis tarpeeksi isoja munasoluja, joista pikku muumivauveli vois sitten kehittyä. Mutta jos on pakko tulla huonoja uutisia, niin olis sitten kerralla niin selvät huonot uutiset, ettei tarttis enää miettiä. Tämä odottaminen ja epätietoisuushan tässä on pahinta. Jos ne sanois, että lasta ei näillä konstein tule, niin mun olis hyvä päättää, että tähän tämä sitten jää. Koska edelleenkään en aio yhtään rankempiin hoitoihin suostua. Tietty sitten tulis pienoinen suruaika, kun tämä asia olis pakko käsitellä lopullisesti, mutta sen jälkeen vois keskittyä siihen adoptiokuvioon täysillä. Nyt kun ei oikein tiedä, että mihin sitä keskittyis.

Juuri tällä hetkellä on vähän siipi maassa, kun meillä oli miehen kanssa aamulla riitaa ja hän kiukuspäissään tokaisi, ettei oikein tiedä, jaksanko ja kykenenkö minä lapsia ylipäätään hoitamaan / kasvattamaan. Tämä siitä syystä, että minun olisi pitänyt hänen mielestään ryhtyä hoitamaan kaikenlaisia hommia ja minä kun ajattelin pitää vapaapäivän raskaan työviikon jäljiltä. Niinpä kuulin olevani laiska ja saamaton ja kykenemätön. Tietenkin puhuimme asian saman tien halki ja sovimme, mutta sydämeni ei ihan heti ehjäänny. Kyllähän se satuttaa, kun kuulee olevansa semmoinen surkimus, ettei minusta äidiksi olisi... :,(