Pitääkö lapsettomia ihmisiä sääliä? Kas siinäpä päivän kysymys.

Minusta on mielenkiintoista havainnoida, miten erilaista suhtautumista me saamme osaksemme.

Jotkut ihmiset eivät kykene puhumaan lapsettomuus-teemasta ollenkaan. Ikäänkuin sellaista vaihtoehtoa ei olisi olemassakaan. Ehkä he ajattelevat, että se on meille liian kipeä aihe puhua. Tai ehkä he eivät halua ajatella sellaista vaihtoehtoa, ettei vain satu koskaan omalle kohdalle.

Toiset ihmiset harrastavat surkuttelua ja epärealistista kannustusta. Kaikki keskustelu on yhtä voivottelua ja päänsilittelyä ja paapomista. "Otapas tästä vielä vähän kakkua, niin kyllä se mieliala siitä kohenee." "Huomenna voi olla jo parempi päivä!" "Kyllä te sen lapsen saatte - ihan varmasti!"

Sitten on niitä ihmisiä, jotka varovasti kyselevät, jotta mitäs meinaatte, jos ei sitä biovauvaa tule. Ja kun vastaamme, että sitten adoptoidaan, niin kyseleminen loppuu siihen paikkaansa. Enempää ei haluta kuulla. Ihan kuin adoptoiminen olisi jotenkin vielä pahempi vaihtoehto kuin lapsettomuus.

Mitäkö minä sitten haluaisin? Minä haluaisin, että asioista voitaisiin puhua niiden oikeilla nimillä. Jos joku kyselee minulta vauvantekohommista, niin kerron saman tien kiertelemättä, että meillä se vauvanteko ei ole niin helppoa puuhaa ja selitän myös miksi näin. Minulta voi ja saa kysellä asiaan liittyviä kysymyksiä. Vastaan, jos osaan ja jos en osaa, niin yritän hankkia vastauksen jostain muualta.

Haluan myös puhua adoption mahdollisuudesta ja vastaan mielelläni myös tähän aiheeseen liittyviin kysymyksiin.

Jos on sellainen päivä, että vain itkettää, niin silloin toki toivon pientä päähäntaputtelua. Iso, lämmin hali auttaa parhaiten! Ei minulle tarvitse antaa tyhjiä lupauksia siitä, kuinka se vauva tietenkin vielä tulee. Pelkkä hali riittää. Tai pari ystävällistä sanaa.

Myötäeläminen ja empaattisuus tuntuvat hyviltä. Turhat lupaukset, suuret surkuttelut ja muut sen kaltaiset voidaan unohtaa. Tottahan minä sen lapsen haluan, mutta ihminen minä olen ilman lastakin!!!